Kaksin tuksi Kaksituksin.
Pakinaperjantaissa hienointa on yllätyksellisyys; kun sinne kurkkaa, ei etukäteen tiedä, mikä on aiheena. Jaa, nyt on kaksituksin. Hajuakaan ei ensin ole, mistä kirjoittaisi, mutta hilpeällä mielellä ja luottavaisesti virittelen sulkakynääni. (Ja sujuvalla kynällä toki rakentaa tarvittaessa vaikka millaiset aasinsillat kriitikoiden kulkea...) Tässä me olemme, minä ja tietokone. Tai minä, ja teekuppi. Jos minä poistun, niin tietokone ja teekuppi jäävät kaksituksin, lämpimiä molemmat. Voisi siis kirjoittaa vaikka noista, tai etsiä muuta aihetta vaikkapa kuvista. Ja sitten onneksi tulee kuin itsestään mieleen aihe tähän juttuun; tulin juuri metsäkämpältä, laitoin tuon yhden postauksen, mutta siitä jäi puuttumaan tämä ajatukseni halkovajasta.
Mies ja kirves, kaksituksin. Tai anteeksi, ihan yhtä usein nainenkin. Pihalla kävelemässä, tai metsään menossa. Ehkä pientä tulipuuta noutamaan tai pilkkeitä tekemään. Minä kämpässä illalla polttelin puita ja tunnelmoidessa meni aika niin, että jätin sovinnolla kirveshommat aamuksi. Ja kyllä ne aamulla kiireettömässä tunnelmassa hyvin sujuivatkin. Mutta illalla halkovajassa ajattelin moneen kertaan niitä tuhansia suomalaisia koteja, joissa tätä samaa kotoista, mukavaa urakka-rataa kierretään.
Tänäkin iltana monessa suomalaisessa kodissa käydään useita kertoja illassa puuvajassa. Haetaan pärekorilla, kangaskassilla tai .... Hei, mikä sen nimi on. Sekö muka on vain puunkantoteline. Annan itse nyt sille juhlavasti nimeksi "ronkutin = puunkantoteline".
Sillä kannetaan puita kotiin, lämmitysainetta. Tuttua, kotoista askaretta. Pitää sopivasti liikkeellä, ja samalla on hyvä vähän tarkastella pihapiiriä, katsella kuut, pilvet ja puidenlatvat. Nauttia raikkaasta ulkoilmasta. Kaikki on kunnossa, järjestys talossa vallitsee. Siinä tutussa puuvajassa on myös hyvä tilaisuus nauttia omien kättensä töistä. Kuinka hyvin ovat puut pinossa, kuinka kuivuneet; onko sytykkeitä sopivasti valmiina omassa pinossaan. Ja onko sopiva ronkutin valmiina.
Ja minä siinä, polvistuneena matalan hakkuupölkyn äärellä, viimeistelen pieniä sytykkeitä. Nämä tulevat seuraaville kulkijoille, ja halkaisen niitä siinä, kuin alttarin äärellä. Tunnen olevani omalla paikallani; yksinäisyyden tummat siivet vain hyvin kaukaisesti havisevat jossakin kaukana metsän kätköissä. Enkä tunne yksinäisyyttä, kun ajattelen näitä tuhansia muita halkovajoja:
.... Ja sitten pysähdytään pihalle katsomaan omaa, tuttua ikkunaa. Valoneliötä, jonka takana on oma koti. Ja ehkäpä ollaankin kaksituksin. Ehkäpä ikkunan takana on odottamassa toinen ihminen, jolle tuota lämpöä ollaan tuomassa ja jakamassa. Ehkäpä on osattu elämän varrella, ja osataan vastakin, sanoa ne oikeat, hellät ja lämpimät sanat, jotka ovat saaneet tuon toisen hakeutumaan tänne ja pysymään täällä. Sillä minä luulen, että nämä miehet ja naiset, jotka osaavat kirvestä käyttää, ja jotka puun tuntevat, ovat myös paljon oppineet ihmisluonnosta. He tietävät vanhenemisesta, väsymisestä, sairaudesta. Tietävät masennuksesta ja osaavat omalla tekemisellään kääntää taas elämäniloksi, työksi ja touhuksi.
Sillä ihmisen, jonka kädessä jokin työ tai toimi pysyy edes jonkun aikaa päivästä, ei tarvitse koskaan olla yksin. Ja minä mäen mielessäni, kuinka joku nousee portaita, ronkutin täynnä puita. Pysähtyy, hymyilee, tekee hiljalleen päätöstä; Joo, siin se taitaa olla; ehkäpä kohta ollaan kaksituksin.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2768855/217-kaksituksin/ Pakinaperjantain haaste.
.
Tuo alku on vähän semmoista sekoilua, mutta viimeinen kappale on hyvä.
VastaaPoistaViisaita ja kauniita ajatuksia on metsäkämpän ja halkovajan hämyssä syntynyt. Kun joka päivä kannan pari ronkuttimellista sisään niin homma tahtoo muuttua proosalliseksi, mutta pientä juhlan tuntua on aina kun saan sytyttää pienen liekin tuohikäppyrään ja katsoa sen leviämistä puihin.
VastaaPoistaOn mahdottoman hienoa, että ihminen voi elää elämäänsä haluamallaan tavalla eikä muodin tai muun ylhäältä säädellyn mallin mukaan! Tässä eläkkeellä olessa pitäisi jokaisen uskaltaa elää hyväksi katsomallaan tavalla ja jopa kiukutella tarpeen vaatiessa.
VastaaPoistaKirves onkin mukava kaveri. Se kuuntelee kaikki surut ja murheet samalla kun se haukkaa puuta ja purkaa turhaumia.
VastaaPoistaMiten nautinkaan. Elämys nousee ja pala kurkkuun, liikutuksesta ja hyvästä olosta.
VastaaPoista"Elämäni parhaimpia iloja on hakata halkoja", mieheni sanoo. Ja kun hän sytyttää tulen uuniin, tiedän mitä huolenpito ja rakkaus on.
Kaunis tuo viimeinen kappale, lämpöä.
VastaaPoistaMies ja kirves on hyvä kaksikko (voi tietysti olla pahakin, mutta en puhu nyt siitä). Sitä olen silmät ymmyrkäisinä ihmetellyt, kun nykyisin ammattimiehet päristävät moottorisahan käyntiin puun paikan takia, jonka hetkessä hoitaisi vanhalla kunnon veistokirveellä.
VastaaPoista