Luin noin 6 vuotta sitten Lauri Viidan kirjan Moreeni ja runoelman Kukunor ja Kalahari, johon hän käsittääkseni oli saanut idean vaimoltaan, Aila Meriluodolta.
Moreenissa oli yksi huvittava kohta " Ai punakaartiin? Joko niitä taas kootaan?", naurua, ja ukkoa ei teloitettukaan. Olen lukenut paljon ja kokenut kirjallisuuden äärellä suuria inhimillisiä tunteita, en väitä olevani kokenut tai osaava kirja-arvostelija. Mutta tavallisen ihmisen oikeudella sanon, että Moreeni varmaan on hyvä dokumentti, mutta en löytänyt siitä suuria kirjallisia ansioita. Ei se minun listassani pääse 2000 parhaan joukkoon. En ymmärrä, miksi sitä arvostetaan. Pispala toki on hieno paikka, ja sen ja rakennustekniikan kuvaus kirjassa oli ansiokas. Mutta ei se kirja minua mitenkään pysäyttänyt. Luin sen, en jättänyt kesken, onhan se toki jotakin. Eihän se kirja vallan huono ollut.
Luin myös Lauri Viidan elämänkerran ja minulle jäi kuva, että vaikka hän olikin varmasti verbaalinen lahjakkuus ja pystyi puhumaan yökaudet antamatta muille suunvuoroa, niin ihmisenä hän oli mitätön. En ole ihan varma, voisiko häntä sanoa suurisuiseksi öykkäriksi... Vierastan sellaista tilannetta, jossa jotakin ihmistä joutuu kuuntelemaan minuuttikaupalla.
Ihmisen tärkeimpänä arvona minä pidän sitä, kuinka paljon onnea hän tuo lähellään oleville ihmisille.
Ja Lauri Viidan lähellä olevilla ihmisillä ei ollut hyvä olla hänen lähellään.
Vaimonsa päiväkirjojen polttaminen saunan uunissa lienee Lauri Viidan suurin kirjallinen saavutus, mikäli miinusmerkkisetkin tuotokset siis lasketaan.
Kuinka paljon tästä voi pistää "Suomalaisen taiteilijakohtalon" tiliin? En tiedä.
Yhdenlahjakkuuden ihmiset ja heidän ongelmansa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ajattele, kirjoita, lähetä. Tai kirjoita vain inspiroidusti.