Luopuminen, ei lapsia... niin olimme aikanaan päättäneet.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2569696/20-luopuminen/    Pakinaperjantain haaste.

Vuonna 1953 syntynyt mies käveli vuonna 2009 Helsingissä kiireisin lyhyin askelin pieni reppu selässään kohti bussipysäkkiä.  Ei ollut tietoa aikataulusta, ja se pistäisi kohta jännittämään; näkisikö rapun yläpäästä, paljonko olisi väkeä pysäkillä ja ehtisikö mukaan.  Mies oli hoikka, ja vaikutti jopa ikäistään paljon nuoremmalta, ei tupakointia ja runsas ulkoilmaelämä oli pitänyt nuorekkaana.  Reppu oli musta Samsonite, monilokeroinen, siellä termospullo, eväät, maalipensseleitä ja scraboja.  Sillä nyt oli kevät ja tie kävi venerentaan kolmen eri liikennevälineen kautta.

     Edessä jalkakäytävällä oli hetken aikaa hidaste, musliminainen rattaineen ja neljä pientä lasta kävelemässä.  Mies oli jo kiertämässä ryhmää, kun näky äkkiä iski hänen tajuntaansa kuin pommi.  Sillä heillä ei koskaan ollut ollut mahdollisuutta hankkia lapsia.  Ei todellista mahdollisuutta järjestää lapsille kunnollisia olosuhteita tässä maassa, tässä kaupungissa.  Paikassa jossa ei ole varmoja työpaikkoja, asuntoja, kunnollisia leikkipaikkoja.  Vuosien mittaan he olivat hyväksyneet sen ja toki siihen vaikutti myös oma mukavuus, josta yökaudet huutava lapsi olisi varmasti vienyt osansa pois.

     Muitakin perusteluja ratkaisulle oli.  Jos molemmat ovat kotoisin avioeroperheestä, niin millaisen pohjan se toisi perheelle.  Niin paljon ihmisiä päätyy avioeroon.  Ei, ei.... sellaiselle pohjalle ei voisi rakentaa.  Vaikka mielestään he molemmat olivat mitä parhaita lastenkasvattajia.  Olisivat kaikki tuttavaperheidenkin lapsenkasvatusongelmat hoitaneet hetkesssä tuostavain suitsait samalla kun olisivat itse käyneet kolme kertaa viikossa lentistä pelaamassa neljä kertaa venerannassa ja kerran metsäretkellä puhumattakaan kaikista muista harrasteista.  Tähän ratkaisuun oli päädytty yhteisestä sopimuksesta, josta ei paljon puhuttu ja jota mies ei paljon ajatellut.

     Mutta nyt oli pakko ajatella.  Mies käveli eteenpäin, nyt jo hitaammin askelin, mutta mielessä myllersi.  Tämä ratkaisu, jonka he olivat tehneet, tai jonka yhteiskunta, Suomi, oli tehnyt heidän puolestaan tuntui nyt kipeältä.  Ja nyt muistui mieleen ne yksinäiset hetket kaksisteen autossa kun oltiin palaamassa kaupunkikotiin jonkun tuttavan mökiltä.

     Mies muotoili mielessään lauseen, jonka joskus tulisi kirjoittamaan paperille;  "Suomi-Neito ei halua poikiensa ja tyttäriensä saavan lapsia".  Ja hän ajatteli;  Maahanmuuttajlla on sopivat olosuhteet lasten hankkimiseen, mutta ei heillä.  Ei ollut, ei olisi, eikä tulisi koskaan olemaan.  Tuo aikoinaan tehty ratkaisu tuntui nyt kipeänä mielessä.  Maahanmuuttajat ovat viattomia, eikä miehellä ollut mitään heitä vastaan.  Päivällä venerannassa mies teki töitä tavallista enemmän ja aurinko paistoi tavallista lämpimämmin.  Mieli tyyntyi hiljalleen eikä aikanaan tehdylle ratkaisulle löytyisi enää kuljettavia sivupolkuja.

Myöhemmin pohdin asiaa vielä lisää.  Mutta mikä olisi voinut muuttaa tilanteen;  Mikä voisi muuttaa nykyisten nuorten tilanteen?  Kun he tulevat maailmaan, joka on jo jaettu muille.  Isänmaassa, josta heillä ei ole pienintäkään osaa.
Antakaa heille rintamamiestontti.  He ovat sodassa.
.